Heini: Lontoo-soundtrack

Muutin viime syyskuussa Lontooseen jatko-opiskelemaan. Koska arkielämäni olin yhtäkkiä täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä, en kyennyt kuuntelemaan minulle uutta musiikkia. Vaikka olinkin kovin innoissani uudesta sijainnistani, musiikinkuunteluni alkoi hämmentävästi painottua tuttuihin ja turvallisiin, monesti suomalaisiin, yhtyeisiin ja artisteihin. Tästä johtuen en voi Miken tavoin julkaista vuoden 2011 parhaat levyt listausta. Listaan kuitenkin henkilökohtaisen musiikkiturvasatamani suosikit.

Kuuntelin viime syksynä varmasti enemmän Ultra Brata kuin olin siihenastisessa elämässäni yhteensä yhtyettä kuunnellut - mikä on paljon. Erityisesti löysin uudelleen Sinä päivänä kun synnyin -kokoelman kakkoslevyn, joka sisältää yhtyeen vähemmän kuultuja kappaleita. Villiviini nousi suureksi suosiksini.

Pohjoistuuli sisällä on tänään voimistunut
olen ollut eilen poissa kotoa
enkä tahdo osallistua keskusteluun.
Ajatukseni kaukani Odessassa,
rautateillä kaislikoissa
ajatukseni kaukana Odessassa,
hautausmailla heinäkuussa.

Koska Ultra Bran tuotanto on rajallinen ja siihenkin ennen pitkää kyllästyy, yritin välttää lopullisen kyllästymisen kuuntelemalla yhtyeen jäsenten post-Ultra Bra-tuotantoja. Vuokko Hovatan Virginia on pitkäaikainen suosikkini. Myös Scandinavian Music Groupin pari ensimmäistä levyä eksyivät usein Spotify-listalleni. Jostain syystä bussimatkoillani koin pakottavaa tarvetta kuunnella Kerkko Koskisen Rakkaus viiltää -levyä. Etenkin Vie minut takaisin sinne, Hautausmaalla ja Poispäin ainoastaan soivat iPodissani uudelleen ja uudelleen nerokkaiden sanoituksiensa vuoksi. Myös Mayday kolahti tuoreen ekspatin sydämeen:

Pelkään enemmän kuin milloinkaan
jos mikään ei muuttuiskaan
sataisi ylhäältä lämpimästi
voisi jäädä
jäädä tänne pysyvästi

Suomi-fiilistelyn lisäksi kuuntelin muutamia artisteja siksi, että ne liittyivät mielestäni erottamattomasti uuteen kotikaupunkiini. Vain muutamaa kuukautta aikaisemmin 27-vuotiaana menehtynyt Lontoo-ikoni Amy Winehouse lauleskeli opiskelijakämpässäni välillä tauotta. Kuuntelussa oli etenkin laulajattaren kakkoslevy Back in Black, vaikka esikoislevy Frank onkin aina ollut suosikkini näistä kahdesta. Usein bileillan jälkeen päässä soi Rehab ("I don't ever want to drink again"), mutta löysin levyltä myös monia uusia suosikkeja, kuten Me and Mr Jones sekä He Can Only Hold Her.

Kun Amyn kaksi levyä alkoivat tuntua liiaksi kuunnelluilta, päädyin kuuntelemaan Lily Allenia. Jostain syystä Allenia fiilistelin etenkin metromatkoilla. Lienee selvää, että Allenin kappaleista varsinkin LDN sopi elämäntilanteeseeni.

Sun is in the sky oh why oh why
Would I wanna be anywhere else
When you look with your eyes
Everything seems nice
But if you look twice
you can see it's all lies

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, täytyy vielä mainita Pulp ja etenkin Jarvis Cockerin soolotuotanto. Pulpilta tulee kuunnella tietenkin Different Class -levyä ja aina Notting Hillissä käydessä on syytä soittaa I Spy ("Your Ladbroke Grove looks turn me on, yeah. / With roach burns in designer dresses / skin stretched tight over high cheek-bones / and thousands of tiny dryness lines beating a path to the corners of your eyes"). Jarviksen soolotuotannosta kelpaa kumpi tahansa levy. Oma pitkäaikainen suosikkini on kappale I Never Said I Was Deep, jonka kuuntelu rauhoittaa etenkin silloin, kun LSE-intellektuellit väsyttävät.

I never said I was deep, but I am profoundly shallow
My lack of knowledge is vast, and my horizons are narrow
I never said I was big, I never said that I was clever
And if you're waiting to find what's going on in my mind, you could be waiting forever
Forever and ever