Mikke: Jeff Buckley - Grace (1994)

Sain vajaat kymmenen vuotta sitten Jeff Buckleyn Grace-albumin syntymäpäivälahjaksi ystävältäni. Hän tiesi minun pitävän erityisen paljon Led Zeppelinin musiikista ja ajatteli (aivan oikein) minun ihastuvan Jeff Buckleyn mestariteokseen. Buckleyn musiikki tosiaan muistuttaa paikoitellen vahvasti Led Zeppeliniä. Korkeat laulut ja progressiiviset rytmit viittaavat 70-luvun rock-jättiläiseen. Suoraa vertausta ei kuitenkaan voida tehdä. Siinä missä Zeppelin edusti aikansa raskaan rockin suuntausta, Buckleyn Gracea on lähes mahdotonta liittää suoranaisesti mihinkään genreen. Soundi on välillä herkkääkin herkempi, välillä taas aggressiivisen rokkaava. Kitarat soivat todella taidokkaina ja bändityöskentely on esimerkillistä. Kaiken yläpuolelle nousee kuitenkin Buckleyn ilmiömäisen hieno lauluääni. Teknisesti aivan omaa luokkaansa oleva laulu nousee uskomattomiin korkeuksiin, soi kovaa ja korkealta, mutta myös hiljaisen herkkänä. Tämä lauluääni menee ehdottomasti maailman parhaiden joukkoon.

Grace jäi Buckleyn ainoaksi pitkäsoitoksi artistin hukuttua vaatteet päällä jokeen Memphisissä 31-vuotiaana. On sääli, että niin moni lahjakas muusikko on päättänyt uransa kuolemalla liian aikaisin. Buckleyllä olisi varmasti ollut vielä paljon annettavaa. Onneksi sentään mieheltä on postuumisti saatu julkaistua runsaasti materiaalia. Grace kiteyttää kuitenkin parhaan kokonaisuuden miehen uskomatonta tulkintaa. Mukana on muutama henkeäsalpaavan kaunis cover-biisi ja omat sävellykset ovat uskomattomia taidonnäytteitä. Jotkut yrittävät koko elämänsä saada aikaiseksi albumia, joka jättäisi jälkensä rock-musiikin historiaan. Buckleylle yksi levy riitti. Vaikka myynti ei aikanaan ollutkaan kovin suurta, arvostelut ovat olleet ylitsevuotavan ylistäviä ja levyn kulttimaine on kerännyt yhä uusia kuuntelijoita vuosien varrella.

Levy alkaa uskomattoman taidokkaalla niskakarvat pystyyn nostavalla laululla kappaleessa Mojo Pin. Lopun rock-rämistelyt tuovat erehtymättömästi mieleen Led Zeppelinin keskivaiheen tuotannon. Levyn nimikkokappale Grace esittelee buckleyn virtuoosimaista kitaratyöskentelyä progressiivisten rytmien saattelemana. Mielettömän kauniissa lauluäänessä on valtavaa uhmaa ja tuskaa. Last Goodbye huokuu hämyistä auringonnousun tunnelmaa. Haikea kappale on täynnä toiveikkaita säveliä. Lilac Wine on levyn ensimmäinen cover-kappale. Tämä balladi on yksi kaikkien aikojen kauneimmista ja taidokkaimmista laulunäytteistä. Myös Nina Simonella on hieno versio tästä kappaleesta. So Real esittelee epätoivon kaltaista tunnelmaa, joka lähentelee maanisuutta harkittuine riitasointuineen ja lopun voihkimisineen. Hallelujah on Leonard Cohenin kaunis kappale, jota on coveroitu lähes kyllästymiseen asti. Jeff Buckleyn versio tästä kappaleesta ylittää kuitenkin kaikki muut versiot. Edes uskomatonta kunnioitusta minulta nauttiva Rufus Wainwright ei yllä yhtä mahtavaan suoritukseen tämän kappaleen tulkinnassa. Hienoimpia cover-vetoja ikinä! Lover You Should've Come Over soi kauniin massiivisena. Soundit kumartavat ajalle ennen keinotekoisia studiosoundeja. Corpus Christi Carol todistaa viimeistään Buckleyn mielettömän kyvyn laulajana. Korkeat äänet tuovat uskomattomat kylmät väreet joka puolelle kehoa. Eternal Life muistuttaa enemmän oman aikansa musiikkia. Soundeissa on yhtymäkohtia grungeen ja erityisesti kappaleesta tulee mieleen Pearl Jamin tuotanto. Buckleyn ääni taipuu loistavasti myös tällaiseen rosoisempaan tulkintaan. Levyn lopettaa hypnoottisen hiipivä Dream Brother, jonka itämaisvaikutteiset soundit tunkeutuvat syvälle ihon alle, tuoden mukanaan lamauttavaa jumitusta. Komea lopetus mahtavalle levylle.

On suorastaan vääryys, että unohdin laittaa Jeff Buckleyn Gracen alkuperäiselle top 100 -listalleni. Tämä on yksi kaikkien aikojen hienoimmista levyistä. Näin taidokasta soundia saa hakea. Tätä voi vain suositella ihan kaikille. Ei tästä oikein voi olla pitämättä!