Mikke: Vuoden 2011 top 10 -levyt

Vuosi 2010 oli albumien suhteen loistava vuosi. Viime vuoden levyjen listaaminen olisi ollut todella hankala tehtävä, sillä väkisinkin hyviä levyjä olisi jäänyt huomiotta. Vuosi 2011 oli kuitenkin tylsempi. Tarkempi kuuntelu osoitti kuitenkin, että tänäkin vuonna on ilmestynyt muutama kelpolevy. Listasin tässä mielestäni vuoden kymmenen parasta levyä. On hyvin mahdollista, että olen missannut jonkin helmen, joten kommentoikaa ihmeessä listaa ja kertokaa omista suosikeistanne. Tässä kuitenkin oma listani:

Mikke: William Fitzsimmons @ Korjaamo 25.11.2011

William Fitzsimmons on yhdysvaltalainen muusikko, joka julkaisi tänä vuonna neljännen pitkäsoittonsa Gold In the Shadow. Fitzsimmons soittaa hiljaisen herkkää folkia, joka riipaisee syvältä henkilökohtaisuudellaan ja intimiteetillään. Miehen vuonna 2008 julkaistu albumi The Sparrow And the Crow on varmasti yksi kaikkien aikojen parhaista erolevyistä. Kappaleissa kuuluu suru ja kipu vaikeasta erosta. Fitzsimmonsin hauraan kaunis lauluääni tulkitsee tuota kipua mielettömällä voimalla. Kitaranäppäilyt ovat taidokkaita ja kauniita. En ole kuunnellut Fitzsimmonsin kahta ensimmäistä itsejulkaistua albumia, mutta uskallan silti suositella miehen koko tuotantoa.

Mikke: Liekki - Rajan piirsin taa (2005)

Nyt ihmetyttää, miksi en aikanaan sijoittanut Liekkiä top 100 -listalleni. Varsinkin yhtyeen toinen ja kolmas levy ovat soineet stereoissani ja i-Podissani todella paljon. Liekin progressiivisia aineksia unenomaisen melodiseen poppiin yhdistelevä puhtaan kuulas soundi täytyy ehdottomasti nostaa suomalaisen musiikin kärkikastiin. Sanoituksista joutuu välillä väkisin etsimään merkityksiä, joita ei välttämättä edes ole. Tämä kertoo jälleen kerran siitä, että sanoitukset ovat musiikinkuuntelussani vasta toisella sijalla. Melodiat, soundit, tunnelmat ja rytmit saavat minut kiinnostumaan musiikista. Jos vielä siihen päälle onnistutaan tekemään hienoja sanoituksia, se on pelkkää plussaa. En kuitenkaan jää kaipaamaan sanoituksia musiikissa, jos se muuten kolahtaa.

Masentavimmat suomenkieliset poplyriikat top 10

Suomessa vaalitaan melankoliaa. Koko kansan rakastamat kappaleet kertovat surusta, kuolemasta ja menetyksistä niin usein, että se alkaa tuntua hieman kornilta. Pitkällisen ja tarkan valikointiprosessin tuotteena esittelemme nyt kymmenen synkintä suomalaista poptuotosta höystettynä kommenteilla ja lyriikoiden ankeimmilla pätkillä. Mikäli mielestäsi jokin olennainen kappale jäi puuttumaan, lisää se kommenttiosioon, jotta tästä masentavasta listasta tulisi mahdollisimman kattava. Jotta olisi helpompaa päättää, olemmeko valinneet oikeat kappaleet listallemme, voit kuunnella kaikki biisit Spotify-soittolistalta.

Mikke: Tom McRae - Tom McRae (2000)

Brittiläisen Tom McRaen esikoisalbumi putosi aikanaan top 100 listaltani viimeisenä. Mietin pitkään levyn sisällyttämistä listaani, mutta mielettömän hienosta musiikistaan huolimatta tämä levy ei jostain syystä ollut soinut stereoissani niin usein, että se olisi noussut kaikkien aikojen tärkeimpien joukkoon. Nyt hieman yli puoli vuotta myöhemmin levyn kuuntelu on lisääntynyt ja se nousee nykyään helposti kärkisataseeni. Tom Mc Raella on yksi maailman hienoimmista lauluäänistä. Skaala ulottuu mielettömiin korkeuksiin ja persoonallinen käheys tuo ääneen shamanistisen hypnotisoivaa lumoa. Kappaleet edustavat syvää melankoliaa ja niin sanottua ulinaa. McRaen lauluääni käsittelee tuskaa ja surua mielettömän voimakkaasti. Kevyemmissä ja duurivoittoisemmissa kappaleissa tämä lauluääni ei saavuta yhtä suurta intensiteettiä, joten onkin vain sopivaa, että suurin osa kappaleista on omistettu surulle.

Heini: Iron & Wine - The Shepherd's Dog (2007)

Iron & Winen loistava The Shepherd's Dog -levy putosi alkuperäiseltä top sata -listaltani sen vuoksi, että pidin yhtyettä liian uutena tuttavuutena, jotta olisin vielä listaa tehdessäni laittaa sen sadan minulle merkittvävimmän levyn joukkoon. Nyt kuitenkin listan tekemisestä on kulunut jo melko pitkään ja levy on edelleen ahkerassa kuuntelussa. Sen lisäksi yhtye esiintyi viime kesänä Helsingin Flow-festivaaleilla ja keikka oli intensiivisyydessään ja pituudessaan (puolitoista tuntia muiden 45 minuutin pätkien sijaan) muista poikkeava hieno kokemus. Yhtyeen lavakarisma ja taito lumota yleisö musiikillaan teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näiden seikkojen johdosta levy esiintyy listallani nyt.

Mikke: Kings of Convenience - Quiet Is the New Loud (2001)

En osaa sanoa, miksi Kings of Convenience putosi alkuperäiseltä top 100 -listaltani pois. En ollut tainnut edes ajatella yhtyettä listaa tehdessäni. En tosin osaa sanoa miksi. Norjalaisen duon hiljaisuudesta ja raikkaan puhtaista akustisista soundeista syntyy kaunista ja rauhoittavaa musiikkia, jonka vertaista ei olla omassa lajissaan kuultu sitten Simon & Garfunkelin. Erlend Øyen ja Eirik Glambek Bøen pehmeät lauluäänet soivat mahtavasti yhteen. Stemmat ovat taidokkaasti toteutettuja ja kitaranäppäilyt soivat kauniina, vaikka niistä ei tajunnanräjäyttävää taidokkuutta löydykään. Norjalaisesta musiikista tulee yleensä mieleen vain kirkonpolttoheavy ja A-Ha, joten Kings of Convenience on tervetullut poikkeus. Nämä melankolisen hiljaiset melodiat ilmentävät hyvin pohjoismaalaista mielentilaa. Musiikki sopiikin loistavasti yksinäisiin kävelyihin luonnossa vuodenajasta riippumatta.

Mikke: John Grant @ Savoy ma 17.10.2011

Vielä muutama kuukausi sitten en ollut kuullutkaan John Grant nimisestä muusikosta. Ystäväni vinkkasi miehen olevan tulossa konsertoimaan Helsinkiin Savoy-teatteriin lokakuussa. Mielenkiinnosta kuuntelin viime vuonna ilmestyneen debyytin Queen of Denmark ja musiikki kolahti. Jos ei täysin vielä ensimmäisellä kuuntelulla, niin muutamalla ensimmäisellä kuitenkin. Grant luo mielettömän kauniita balladeja folkin ja indie popin keinoin. Levyn anti ei kuitenkaan jää vain ulinaan ja melankoliaan, vaan vaikeiden asioiden käsittelystä huolimatta sanoitukset ja musiikilliset valinnat sisältävät paljon loistavaa huumoria. Mojo-musiikkilehti valitsi Queen of Denmarkin vuoden 2010 parhaaksi levyksi, mikä on suuri kunnia, sillä viime vuosi tarjoili uskomattoman määrän loistavia albumeita. Grantin kappaleet kertovat vaikeista asioista. Hän kasvoi Yhdysvaltojen konservatiivisessa keskilännessä avoimesti homoseksuaalina. Tämän lisäksi teemat käsittelevät muun muassa huume ja alkoholiriippuvuutta. Levy on nauhoitettu yhteistyössä loistavan Midlake-yhtyeen kanssa.

Heini: Queen - A Night at the Opera (1975)

Queen on yhtye, joka putosi alkuperäiseltä top sata listaltani siitä syystä, että olen yksittäisten levyjen sijaan keskittynyt kuuntelemaan yhtyeeltä lähinnä yksittäisiä kappaleita. Vaikka olisin halunnut esitellä jonkin albumin yhtyeeltä 176 albumia -blogissamme, ei edes biisilistausten läpikäyminen auttanut minua päättämään, mikä levy olisi ylitse muiden, joten päätin lopulta pudottaa yhtyeen pois listalta kokonaan. Tämä jäi myöhemmin harmittamaan, sillä yhtye on uniikkiudessaan ja taituruudessaan henkeäsalpaavan loistava. Onneksi uusi blogimme tarjoaa tilaisuuden korjata asia.

Mikke: Kaiser Chiefs - Employment (2005)

On jotenkin sopivaa, että kirjoitan juuri nyt Kaiser Chiefsin esikoislevystä Employment. Tein listani kymmenestä harmittavasti edellisestä blogista jääneestä levystä jo jokin aika sitten, mutta nyt  Kaiser Chiefsin vuoro tulee juuri sopivasti ennen yhtyeen konserttia The Circuksessa 14.10. En ole aikaisemmin nähnyt yhtyettä livenä, mutta odotukset ovat korkealla, sillä yhtyeen soundi ja energia ovat täynnä tanssittavaa tunnelmaa. Yhtyeen musiikkia voisi kumisevien bassojensa ja 70/80-luvun vaihteen punkiin katselevien soundiensa ansiosta kutsua post-punk revivaliksi, mutta musiikki ei ole yhtä synkkää, kuin esimerkiksi genreveljillään Interpolilla tai Editorsilla. Musiikissa on keveyttä ja iloa samalla kun joidenkin kappaleiden tulkinta lähentelee raivoa ja maanisuutta. Melodiat ovat todella tarttuvia ja koukuttavia, mikä on näkynyt myös yhtyeen saamassa radiosoitossa. Punahiuksisen Ricky Wilsonin vahva brittiaksentti viimeistelee paketin uskottavan kujeilevaksi brittiklassikoksi.

Heini: Blonde Redhead - 23 (2007)

Jos vähänkään tuntee vetoa ulinalta kuulostavaan indie-musiikkiin, kannattaa valita kuunteluun jokin levy yhdysvaltalaisen trion Blonde Redheadin tuotannosta. Henkilökohtainen suosikkini niistä kolmesta levystä, joita olen yhtyeeltä kuunnellut, on toiseksi uusin, nimeltään 23. Tämän lisäksi olen kuunnellut myös sitä edeltänyttä Misery is a Butterfly -albumia sekä uusinta tuotosta nimeltään Penny Sparkle. Nämäkin ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Yhtyeen aiemmasta tuotannosta en tiedä oikeastaan mitään - siinäpä tutustumista minulle seuraavaksi.

Mikke: Queen - Jazz (1978)

Queen on yksi ensimmäisistä rock-yhtyeistä, joiden musiikkia olen koskaan kuullut. Yhtyeen musiikki soi kotonamme paljon, kun olin lapsi. Yhtyeen musiikki pysyi kuitenkin minulle pitkään melko etäisenä, sillä olin lähinnä kuullut vain kokoelmien hittikappaleita. Vasta joskus yläasteen lopulla otin Queenin yksittäiset levyt kuunteluun ja sellaisetkin kappaleet, jotka eivät olleet mahtuneet kokoelmille tekivät minuun suuren vaikutuksen. Edelleenkin ajatellessani Queenin musiikkia, en ajattele sitä yksittäisten albumeiden kautta, vaan loistavien kappaleiden. Ehkä siksi olikin vaikea valita, minkä levyn valitsisin blogiin. Päädyin lopulta yhtyeen seitsemänteen albumiin Jazz, sillä se sisältää muutamia suosikkikappaleitani yhtyeeltä ja levylle ei juuri tylsiä numeroita ole eksynyt.

Heini: The Rocky Horror Picture Show soundtrack (1975)

Kun tein top sata listaani, en jostain syystä tullut ollenkaan ajatelleeksi, että jokin soundtrack voisi kuulua listalle. Vasta liian myöhään tajusin, että The Rocky Horror Picture Show'n soundtrack olisi ilman muuta kuulunut listalle. Tämä transvestiittiralleja sisältävä kokoelma viettelee mukaansa laulamaan ja tanssimaan jokaisella kuuntelukerralla. Laulut ovat meneviä (ja usein pikkutuhmia) kertomuksia kieroutuneesta maailmasta, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Mikke: The Wombats @ Nosturi to 15.09.2011

The Wombats on brittiläinen indie rock -yhtye Liverpoolista. Kolmehenkinen yhtye soittaa energistä kitarapainotteista pop-rockia, jonka sanoitukset kuhisevat hykerryttävän humoristisia sanoituksia. Yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto The Wombats Proudly Present: A Guide to Love Loss & Desperation tarjoili vahvasti brittiläisittäin lausuttua tanssittavaa indietä, jossa kuului nuoruuden into tehdä musiikkia. Aiemmin tänä vuonna julkaistu This Modern Glitch vei soundia popimmaksi, ottamalla mukaan paljon syntetisaattoreita. Kappaleissa ei esiintynyt samankaltaista särmää, kuin esikoislevyllä, eivätkä sanoitukset olleet enää aivan yhtä kekseliäitä. Jotkut kappaleet kuitenkin onnistuivat jatkamaan loistavan tanssi-indien linjaa.

Mikke: Led Zeppelin - II (1969)

Näin jälkikäteen on melko käsittämätöntä, että yksikään Led Zeppelinin albumi ei päätynyt alkuperäiselle top 100 -listalleni. Yläasteella musiikillisen maailmani täytti lähinnä 70-luvun hard rock ja proge. Kaikista näistä ehkä suurin yhtye tuolloin oli Led Zeppelin. Yhtyeen musiikki ei ole ehkä enää niin usein kuuntelussa kuin tuolloin, mutta aina kuunnellessani yhtyeen musiikkia, muistan miten hienosta musiikista on kyse. Yhtyeen jääminen pois listalta johtuu osittain myös siitä, että minun on lähes mahdotonta päättää, mikä yhtyeen ensimmäisistä viidestä levystä on paras. Kaikki sisältävät aivan loistavia kappaleita, eikä mikään kuitenkaan ole kokonaisuutena muihin nähden ylivertainen. Päädyin pitkällisen pohdinnan jälkeen valitsemaan yhtyeen toisen albumin, sillä se aikanaan aloitti Zeppelinin kuunteluni.

Heini: Pulp - This is Hardcore (1998)

Vaikka olin itse mukana määrittelemässä edellisen 176 albumia blogimme sääntöjä, olisin silti halunnut kapinoida niitä vastaan. Olimme sopineet, ettei yhdeltä artistilta tai bändiltä saa listata kuin yhden levyn, sillä muutoin sadan parhaan levyn joukkoon olisi päätynyt melko suppea määrä esiintyjiä. Suurimman henkisen taiston jouduin itseni kanssa käymään siitä, etten salaa tunkenut mukaan kahta Pulpin levyä. Vaikka on mielestäni selvää, että Different Class on yhtyeen uran helmi, on sen jälkeen ilmestynyt This is Hardcore -levykin niin hieno, että se olisi helposti ansainnut paikan vähintäänkin 20 parhaan levyn joukossa. Siksipä avaan kirjoitteluni uuteen blogiimme This is Hardcorella.

Mikke: Guided by Voices - Bee Thousand (1994)

Olin aikanaan 2000-luvun alussa kuullut ystävieni puhuvan yhtyeestä nimeltä Guided by Voices. Olin yleisesti ottaen pitänyt yhtyeistä, joita he suosittelivat, joten törmätessäni Guided by Voicesin albumiin Bee Thousand Tapiolan kirjastossa, lainasin sen tutustumista varten. Laittaessani levyn soimaan olin todella hämmentynyt. Korviini kantautui musiikkia, joka kuulosti siltä, kuin joku keskinkertainen teinibändi soittaisi demokappaleitaan autotallissa tai pienessä ulkovarastossa. Vähän aikaa jopa mietin, olivatko ystäväni pilailleet kustannuksellani kehuessaan yhtyettä. Tästä ei kuitenkaan todellakaan ollut kyse. Todella riisutusta ja rosoisesta soundista huolimatta suurempi kuuntelu toi yhtyeestä esille jotain todella mielenkiintoista. Kappaleet sisältävät yksinkertaisen junnaavia riffejä, psykedeliaa ja myöskin hienoja pop-melodioita. Sanoitukset ovat kuin suoraan LSD-tripiltä.

Johdanto

Tämän vuoden toukokuussa aloitimme projektin, jossa listasimme elämämme tärkeimmät 100 levyä. Kirjoitimme jokaisesta levystä esittelyn ja fiilistelyjä. Listausten tekeminen oli vaikeaa, koska maailma on täynnä hyviä levyjä. Järjestys ei koskaan ole absoluuttinen ja loistavia levyjä jäi ulkopuolelle. Hyvistä levyistä kirjoittaminen oli kuitenkin niin hauskaa puuhaa, että aloitamme uuden musiikkiblogin.


Blogimme sisältää kahden musiikin suurkuluttajan vapaamuotoista kirjoittelua vaihtuvista teemoista. Kirjoitamme musiikillisista fanituksista, uusista löydöistä, vanhoista suosikeista ja hienoista (ja miksei myös huonoista) keikoista. Blogin teemat -sivulla kerromme tarkemmin teemojen sisällöistä. Voit etsiä tietyn teeman mukaisia kirjoituksia etsimällä samannimisen tagin etusivun oikeasta laidasta otsikon "tagit" alta. Osa blogikirjoituksista ei kuulu mihinkään teemaan, sillä kirjoitettavia aiheita tulee varmasti löytymään myös niiden ulkopuolelta. Ensimmäisenä listaamme kumpikin kymmenen levyä, jotka eivät jostain syystä mahtuneet sadan parhaan albumin listallemme.

Tämän blogin suunta ei ole yhtä tarkkaan määritelty, kuin edellisen blogimme, joten otamme mielellämme vastaan ehdotuksia ja pyyntöjä siitä, minkälaisiin musiikillisiin aiheisiin voisimme paneutua.

Toivottavasti teistä on yhtä hauskaa lukea näitä tekstejä, kuin meillä on kirjoittaa niitä!