Viime viikon torstain konsertin lämmittelijänä avasi suomalainen The Wha's. Yhtyeen musiikki oli vahvasti brittiläisestä indietraditiosta ammentavaa tanssirockia. Soundia voisi verrata esimerkiksi pääesiintyjänä toimineeseen The Wombatsiin, Maxïmo Parkiin ja Pidgeon Ditectivesiin. Seilorihattuinen laulaja lausui korostetun brittiläisittäin ja yhtyeen soittotaidoissa ei ollut moitittavaa. Kovin omaperäiseksi musiikkia ei kuitenkaan voi kutsua. Yhtyeen musiikissa on selvästi potentiaalia, jos se onnistuu löytämään oman soundinsa, mutta tällaisenaan se jää imitoimaan jo pinnalla kelluvia brittiartisteja. Sanoituksista jäi erityisesti mieleen kohta, jossa yhtye lauloi toistuvasti: "This is a racist country".
The Wombats aloitti uuden levynsä ensimmäisellä kappaleella Our Perfect disease. Heti alusta tuli selville yhtyeen uusi suunta koneellisemman soundin kannattajana. Yhtyeen voima on nimenomaan kitaravetoisessa nopeatempoisessa pomppimismusiikissa, joten synasoundit tuntuivat hieman päälleliimatuilta ja turhilta. Tietty rosoisuus parantaa huomattavasti tämän yhtyeen musiikkia. Toisena soitettu ensimmäisen levyn hitti Kill the Director toimi jo huomattavasti paremmin. Koko keikan osalta on sanottava, että uuden levyn kappaleet erottuivat vanhan levyn kappaleista huomattavasti, eivätkä toimineet edukseen. Vanhat kappaleet toimivat ehdottomasti hienommin. Näistä nostaisin erityisesti jalustalle Backfire at the Discon, joka villitsi yleisöä loistavasti. Odotettu huippu tuli vasta encoren viimeisenä, kun Let's Dance to Joy Division pärähti soimaan. Tässä vaiheessa viimeinenkin ihminen liittyi hyppivään massaan. Jos jotain positiivista pitää nostaa esille uusista kappaleista, niin Techno Fan onnistui kyllä hitikkyydellään nostamaan tunnelmaa. Tämäkin kappale tosin olisi nimestään huolimatta toiminut pelkästään kitaravetoisena rockina.
Hieman nuoremmalta Tim Burtonilta näyttävä laulaja-kitaristi Matthew Murphy hoiti laulamisen ja kitaroinnin ammattimaisesti, mutta esiintymiseen ei tullut sitä intoa ja riehakkuutta, mitä olisin odottanut. Basisti Tord Øverland-Knudsen otti hienosti lavan haltuunsa hyppelemällä ympäriinsä villisti. Näin olisin odottanut koko yhtyeen käyttäytyvän. Rumpali Dan Haggis oli ehkä eniten äänessä kappaleiden välillä ja vaikuttikin yhtyeen supliikkimieheltä. Rytmi pysyi hienosti hanskassa. Taustalaulut laulettiin puhtaasti ja hienosti. Välillä ne oli laulettu oktaaverin läpi, jotta taustastemmoihin saatiin enemmän voimaa. Hieman jäikin kaivelemaan, että yhtye ei yrittänyt livevetoa kappaleesta Tales of Girls, Boys & Marsupials, jonka huvittavat laulustemmat olisivat onnistuessaan olleet loistoveto.
Nosturi muistutti taas, että keikkapaikkana se ei ole parhaasta päästä. Ikärajattomat konsertit ovat sinänsä hyvä asia, sillä alle 18-vuotiaiden on usein vaikea päästä näkemään fanittamiaan yhtyeitä. Yleisön koostuessa kuitenkin suurelta osin nuorista humalaisista teineistä, hyväksyttävä konserttikäyttäytyminen ei ollut vielä oikein hallussa. Innoissaan saa olla ja riehuakin, mutta välillä olisi hyvä muistaa, että paikalla on muitakin, jotka eivät välttämättä arvosta sitä, että kyynärpäät iskevät takanaolevia ihmisiä naamaan tai varpaille tallotaan estoitta hypittäessä musiikin tahtiin (kuulostanpas minä nyt vanhalta).
Konsertista jäi kaiken kaikkiaan ihan hyvä maku suuhun, vaikka yhtye olisi ehkä ollut parhaimmillaan heti ensimmäisen levynsä julkaisun aikoihin. Toivottavasti yhtye ymmärtää alkuaikojensa arvon ja suuntaa jatkossa musiikkiaan tähän suuntaan. Kasvotonta synaindietä on tässä maailmassa ihan tarpeeksi. Hauskalle ja taidokkaalle musiikille sen sijaan on aina tilausta.
Allekirjoitan joka sanan :)
VastaaPoista