Mikke: William Fitzsimmons @ Korjaamo 25.11.2011

William Fitzsimmons on yhdysvaltalainen muusikko, joka julkaisi tänä vuonna neljännen pitkäsoittonsa Gold In the Shadow. Fitzsimmons soittaa hiljaisen herkkää folkia, joka riipaisee syvältä henkilökohtaisuudellaan ja intimiteetillään. Miehen vuonna 2008 julkaistu albumi The Sparrow And the Crow on varmasti yksi kaikkien aikojen parhaista erolevyistä. Kappaleissa kuuluu suru ja kipu vaikeasta erosta. Fitzsimmonsin hauraan kaunis lauluääni tulkitsee tuota kipua mielettömällä voimalla. Kitaranäppäilyt ovat taidokkaita ja kauniita. En ole kuunnellut Fitzsimmonsin kahta ensimmäistä itsejulkaistua albumia, mutta uskallan silti suositella miehen koko tuotantoa.

Fitzsimmons toimi ennen muusikonuraansa terapeuttina työskennellen mielisairaiden ihmisten kanssa. Kuulostaa hämmentävältä, että ihminen, jolla on laulujensa perusteella syviä ongelmia masennuksen kanssa, työskentelee terapeuttina muille. Laulaja toi kuitenkin tämän ristiriidan itsekin hauskasti esille keikallaan. Yksi konsertin silmäänpistävimmistä asioista olikin omituinen ristiriitaisuus spiikkien ja musiikin välillä. Laulut ovat kuoleman vakavia ja täynnä surua. Välispiikeissä Fitzsimmons on kuitenkin puhelias ja erittäin hauska. Stand up -tyyliset vitsit saivat yleisön nauramaan kunnolla.

Heti alussa Fitzsimmons kysyi yleisöltä, miten menee. hän sai tietenkin tutun vastauksen aplodeineen ja hurrauksineen. Tähän Fitzsimmons totesi, että enköhän minä vielä tässä illan aikana karista tuon ilon teistä. Ironinen suhtautuminen hänen oman musiikkinsa masentavuuteen ja synkkyyteen oli koko ajan läsnä. Yleisön osoittaessa suosiota eräälle loistavalle erosta kertovalle kappaleelle, Fitzsimmons mainitsi pilke silmäkulmassaan "divorce...WUHUU!!!" Artisti mainitsi myös muun muassa katselleensa kappaleittensa lataustilastoja iTunesista. Sitten hän päätti tietysti soittaa kaikkien iloksi sen vähiten suositun kappaleen. Loistavalta sekin kyllä kuulosti.

Lavalla oli Fitzsimmonsin lisäksi vain viimeisimmän levyn tuottanut Josh Kaler, joka soitti välillä toista kitaraa, välillä slide-kitaraa ja lauloi välillä taustoja. Mitään valittamista näissä lisäsoittimissa ei sinänsä ollut, mutta Fitzsimmons nyt vain kuulostaa parhaalta mahdollisimman minimaalisella soitinarsenaalilla. Parhaita hetkiä olivat ne, kun William lauloi yksin kitaransa säestyksellä. Sekä kitaran, että laulun äänentoistossa oli käytetty runsaasti kaikua, jolla minimaalisen hento ääni vahvistui uskomattoman kauniiksi. Silti äänentoisto ei noussut mitenkään kovaksi. Tämä vaati yleisöltä ehdotonta hiljaisuutta. Yleisö myös hoiti osansa tämän suhteen hyvin. Kukaan ei hiiskahtanutkaan kappaleiden aikana. Ainoastaan kaatuilevat pullot ja lasit aiheuttivat häiriöitä hiljaisuuteen. Tosin aina välillä takanani seissyt nuori nainen intoutui laulamaan kappaleiden mukana. Tämä oli kohtuullisen ärsyttävää, ottaen huomioon, että yleisö ei ollut saapunut paikalle kuuntelemaan häntä. Pääosin kuitenkin yleisö kuunteli vain haltioituneena ja hiljaa. Suosionosoitukset olivat kuitenkin äänekkäitä ja Fitzsimmonsin hauskat välispiikit saivat ihmiset hyvälle tuulelle.

Noin kahden tunnin mittaisen keikan lopetti Fitzsimmonsin esiintyminen ilman äänentoistoa yleisön keskellä. Olin itse aivan Fitzsimmonsin vierellä hänen soittaessa viimeisen kappaleen sydäntäriipaisevan herkästi. Yleisö katseli miestä haltioituneen kunnioituksen vallassa. Ilman äänentoistoa tuli vieläkin selvemmäksi, miten herkästä ja haavoittuvaisesta lauluäänestä on kyse. Tämä musiikki tarvitsee hiljaisuutta ja keskittymistä. Oikealle yleisölle tämä musiikki voi kuitenkin olla mieletön kokemus. Kaiken kaikkiaan konsertti oli mahtavan hieno! Lisää tällaista!