Mikke: John Grant @ Savoy ma 17.10.2011

Vielä muutama kuukausi sitten en ollut kuullutkaan John Grant nimisestä muusikosta. Ystäväni vinkkasi miehen olevan tulossa konsertoimaan Helsinkiin Savoy-teatteriin lokakuussa. Mielenkiinnosta kuuntelin viime vuonna ilmestyneen debyytin Queen of Denmark ja musiikki kolahti. Jos ei täysin vielä ensimmäisellä kuuntelulla, niin muutamalla ensimmäisellä kuitenkin. Grant luo mielettömän kauniita balladeja folkin ja indie popin keinoin. Levyn anti ei kuitenkaan jää vain ulinaan ja melankoliaan, vaan vaikeiden asioiden käsittelystä huolimatta sanoitukset ja musiikilliset valinnat sisältävät paljon loistavaa huumoria. Mojo-musiikkilehti valitsi Queen of Denmarkin vuoden 2010 parhaaksi levyksi, mikä on suuri kunnia, sillä viime vuosi tarjoili uskomattoman määrän loistavia albumeita. Grantin kappaleet kertovat vaikeista asioista. Hän kasvoi Yhdysvaltojen konservatiivisessa keskilännessä avoimesti homoseksuaalina. Tämän lisäksi teemat käsittelevät muun muassa huume ja alkoholiriippuvuutta. Levy on nauhoitettu yhteistyössä loistavan Midlake-yhtyeen kanssa.

Savoy-teatteri on erikoinen konserttipaikka popmusiikille. Katsojilla on paikkaliput ja tunnelma on kuin klassisen musiikin konserteissa. Olen aiemmin nähnyt samalla areenalla Prince of Assyrian esiintymisen ja täytyy sanoa, että intiimiin tunnelmointiin Savoy toimii mahtavasti. Äänentoisto mahdollistaa musiikin volyymin pysymisen alhaisena. Kun korvatulppia ei tarvita, musiikin kauneus tulee esille sellaisenaan. John Grantin uskomattoman hieno baritoni kaikui mahtavasti kaivautuen ihon alle nostaen ihokarvat pystyyn. Etenkin korkeampiin ääniin noustessaan Grantin ääni sai aikaiseksi kylmiä väreitä ja silmäkulmatkin olivat vaarassa kostua. Lavalla nähtiin soittimina lähinnä flyygeli ja erikoisia avaruussoundeja suoltava syntetisaattori. Grantin ääni ei taustakseen muuta tarvinnutkaan, sillä miehen baritoni toimii jo yksinäänkin pienellä kaiulla varustettuna.

Musiikin hienouden lisäksi Grant osoittautui loistavaksi esiintyjäksi. Kappaleiden väleissä kuultiin kappaleiden synnystä kertovia tarinoita ja hauskoja anekdootteja. Tapahtuman intiimiys ja musiikin vaikuttavuus kasvoi entisestään miehen persoonan ansiosta. Yleisö sai kuulla muun muassa lapsuuden karkkikaupan tuoksuista, isoäidin vaaleanpunaisesta talosta, tulikärpästen pyydystämisestä ja seksuaalisuuden aiheuttamista hämmennyksistä. Ystävällisen nallekarhumainen Grant voitti koko yleisön puolelleen persoonallaan ja loistavalla musiikillaan.

Konsertti alkoi kahdella uudella kappaleella, jotka tulevat löytymään Grantin seuraavalta pitkäsoitolta. Ensimmäisenä kuultiin humoristisia sävyjä sisältänyt erokappale, jossa muisteltiin muun muassa aikoja, jolloin käveltiin koiran kanssa puistossa, vaikka koiraa ei koskaan ollutkaan, eikä puistossakaan ikinä kävelty. Tämän jälkeen siirryttiin melko pitkälti albumin kappaleiden pariin. Kohokohtia olivat odotetusti levynkin parhaat kappaleet. Huikean kaunis Where Dreams Go to Die kuulosti livenä ehkä vielä paremmalta kuin levyllä, jos vain mitenkään mahdollista. Myös TC And Honeybear ja I Wanna Go to Marz soivat mahtavan kauniina. Sigourney Weaver nauratti jälleen. On hienoa, että vaikeista itsensäetsimistä kuvaavista aiheista voidaan tehdä niinkin humoristisia: "And I feel just like Sigourney Weaver, when she had to kill those aliens and one guy tried to get them back to the earth and she couldn't believe her ears".  Konsertin yhdeksi kohokohdaksi osoittautui Grantin edellisen yhtyeen The Czarsin kaksi kappaletta, joissa miehen flyygelinsoitto ja laulu olivat aivan omaa luokkaansa. Lopussa seisaltaan taputettujen raikuvien aplodien saattelemana Grant esitti vielä yhden encore kappaleen. Syntetisaattorilla säestetty Jesus Hates Faggots päätti konsertin ilmentäen mahtavasti kaikkea sitä, mistä Grantin musiikissa on kyse: kipeitä aiheita, huumoria, taituruutta ja mieletöntä melodista kauneutta.

Jos saatte tilaisuuden nähdä John Grantin konsertoimassa suosittelen ehdottomasti käyttämään tilaisuuden hyväksi. Minulle melko tuntemattomasta artistista kasvoi kertaheitolla yksi suosikeistani.

Ja niin, mainitaan nyt vielä jotain lämmittelijästäkin. Carmen & the Devil on suomalainen duo, joka soittaa perinteisen kuuloista ja tietyssä mielessä melko kliseistäkin americana-folkia. Tämä kliseisyys ei kuitenkaan haitannut, sillä kappaleet kuulostivat hienoilta. Savoy oli varmasti juuri oikea areena duon musiikille. Miehen ja naisen välinen stemmatyöskentely oli hienoa kuunneltavaa. Perinteisen akustisen kitaran lisäksi kuultiin banjoa, viulua ja mandoliinia. Yhdysvaltojen etelästä vaikutteita hakeva musiikki toimi konsertissa loistavasti, mutta voi olla, että levyltä kuunneltaessa jotain särmää jäisi puuttumaan (duolla tosin ei taida vielä kunnollista levyä olla, keikalla kun mainostettiin ainoastaan kasetteja olevan saatavilla). Toivottavasti he osoittavat pelkoni turhiksi.