Mikke: Kings of Convenience - Quiet Is the New Loud (2001)

En osaa sanoa, miksi Kings of Convenience putosi alkuperäiseltä top 100 -listaltani pois. En ollut tainnut edes ajatella yhtyettä listaa tehdessäni. En tosin osaa sanoa miksi. Norjalaisen duon hiljaisuudesta ja raikkaan puhtaista akustisista soundeista syntyy kaunista ja rauhoittavaa musiikkia, jonka vertaista ei olla omassa lajissaan kuultu sitten Simon & Garfunkelin. Erlend Øyen ja Eirik Glambek Bøen pehmeät lauluäänet soivat mahtavasti yhteen. Stemmat ovat taidokkaasti toteutettuja ja kitaranäppäilyt soivat kauniina, vaikka niistä ei tajunnanräjäyttävää taidokkuutta löydykään. Norjalaisesta musiikista tulee yleensä mieleen vain kirkonpolttoheavy ja A-Ha, joten Kings of Convenience on tervetullut poikkeus. Nämä melankolisen hiljaiset melodiat ilmentävät hyvin pohjoismaalaista mielentilaa. Musiikki sopiikin loistavasti yksinäisiin kävelyihin luonnossa vuodenajasta riippumatta.

En ole nähnyt yhtyettä koskaan livenä, vaikka minulle varmasti siihen olisi joskus ollut mahdollisuus (muun muassa tänä syksynä). Jollain tavalla minua on ehkä häirinnyt tapa, jolla konserteista yleensä kirjoitetaan niin arvosteluissa, kuin sosiaalisessa mediassakin. Kommentit ovat aina luokkaa: "aivan ihania miehiä" ja "on ne vaan niin söpöjä". En toivoisi kenellekkään itseään kunnioitettavalle muusikolle tällaista kohtaloa, jossa esiintymisiä arvostellaan vain hellyyttävän ja ihanan presenssin kautta. Musiikki kun ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole mitään turhanpäiväistä teinipoppia.

Debyyttilevy Quiet Is the New Loud on edelleen mielestäni yhtyeen paras. Duo on parhaimmillaan hiljaisen maagisissa kauniissa melodioissa. Mitään muuta ei tarvita, kuin akustiset kitarat ja stemmalaulut. Enempi määrä soittimia vie tältä musiikilta pois sen mielettömän herkkyyden, mikä tekee Kings of Conveniencestä ainutlaatuisen. Tosin on myönnettävä, että harkitusti käytetty piano siellä täällä on täysin oikeutettu. Myöhemmillä levyillään duo kuitenkin siirtyy hieman isompaan ja tuotetumpaan soundiin, joka vie musiikista seitinohuen soundin, joka tekee siitä juuri niin mahtavaa.

Levyn aloittaa taianomaisen kevyt Winning a Battle, Losing the War. Stemmat soivat sametinpehmeinä ja näppäilevissä kitaroissa on kirkkaan kirpeän syysaamun taikaa. Toxic Girl suuntaa iloisempaan ja menevämpään suuntaan. Mukana on jopa monotonisesti soitettu virveli takaamassa rytmiä. Kitaran korkeat äänet soivat hienosti. Singing Softly to Me alkaa tunnelmallisen trumpetin soidessa hiljaa taustalla. Laulussa on herkkyyttä, joka luo voimansa epävarmuudesta ja hiljaisuudesta. I Don't Know What I Can Save You From on yhtyeen paras kappale. Kauniit kitaranäppäilyt osuvat kohdilleen avointen sointujen kanssa. Laulumelodia nostaa kylmät väreet niskaan. Failuren kertosäkeen loistavat stemmat toimisivat vielä paremmin riisutumpien ja hiljaisempien suondien viemänä. The Weight of My Words on yksi levyn ehdottomista kohokohdista. Melankolista surua ilmentävä kertosäe tuntuu koko kehossa. Leaning Against the Wall soi paikoitellen melko korninakin bossa novana kaiukkaan sähkökitaran juustoillessa väliosia. Little Kids esittelee hienoja laskuja pianolla herkkääkin herkempään kappaleeseen. Summer On the Westhill kuulostaa paikoitellen aivan Simon & Garfunkelilta. Tämä ei ole mitenkään huono asia. Hillityt jouset tuovat kappaleeseen maagista kauneutta. Levy loppuu kauniiseen pianon ja kitaran yhteistyöhön kappaleessa Parallel Lines. Lauluääneen on lisätty mahtava määrä kaikua, joka tuo mielettömän intiimin tunnelman.

Tämä hiljaisen folkin klassikkolevy toimii loistavasti nukkumaanmenoon. Pehmeät lauluäänet ja hiljaiset kitarat rentouttavat ja rauhoittavat mielen päivän askareista. Kappaleet kuulostavatkin siltä, että ne olisi kirjoitettu yön unettomina hetkinä, jolloin voi soittaa vain hiljaa, jotta ei herättäisi naapureita. Quiet is the New Loud -nimi ilmentää levyn taianomaista soundia hienosti. Toivottavasti duo muistaa jatkossakin, että vähemmän on enemmän.