Mikke: Kaiser Chiefs - Employment (2005)

On jotenkin sopivaa, että kirjoitan juuri nyt Kaiser Chiefsin esikoislevystä Employment. Tein listani kymmenestä harmittavasti edellisestä blogista jääneestä levystä jo jokin aika sitten, mutta nyt  Kaiser Chiefsin vuoro tulee juuri sopivasti ennen yhtyeen konserttia The Circuksessa 14.10. En ole aikaisemmin nähnyt yhtyettä livenä, mutta odotukset ovat korkealla, sillä yhtyeen soundi ja energia ovat täynnä tanssittavaa tunnelmaa. Yhtyeen musiikkia voisi kumisevien bassojensa ja 70/80-luvun vaihteen punkiin katselevien soundiensa ansiosta kutsua post-punk revivaliksi, mutta musiikki ei ole yhtä synkkää, kuin esimerkiksi genreveljillään Interpolilla tai Editorsilla. Musiikissa on keveyttä ja iloa samalla kun joidenkin kappaleiden tulkinta lähentelee raivoa ja maanisuutta. Melodiat ovat todella tarttuvia ja koukuttavia, mikä on näkynyt myös yhtyeen saamassa radiosoitossa. Punahiuksisen Ricky Wilsonin vahva brittiaksentti viimeistelee paketin uskottavan kujeilevaksi brittiklassikoksi.

Kaiser Chiefs kuuluu niihin yhtyeisiin (esim. Franz Ferdinand, Coldplay), joiden ura alkoi mahtavan omaperäisellä ja hienolla musiikilla, mutta joiden jokainen levy on ollut edellistä heikompi suoritus. Esikoisalbumi Employment on täynä hittejä, jotka eivät kuitenkaan sorru liiallisen yleisönkalastelun puolelle. Yhtyeen punk-asenne yhdistyy brittipopin perinteeseen. Jokin tällaisessa peribrittiläisessä hittitehtailussa vetoaa minuun kerta toisensa jälkeen. Kitarat antavat riittävän voiman säröisyydellään sotkematta kuitenkaan palettia rumpujen ja bassojen takoessa meneviä rytmejä. Harkitusti käytetyt rock-urut varmistavat soundin viimeistellyn luonteen. Joitakin orkestraatioitakin levyltä löytyy muun muassa torvien muodossa.

Levy polkaistaan käyntiin hämmentävillä sähköisillä soundeilla ja hakkaavalla bassolla kappaleessa Every Day I Love You Less And Less. Karusti nimetty kappale kajauttaa ilmoille maanisen sekopäisen punk-annoksen, jonka väliosan urkusoolo nostatetaan mahtavalla rämistelyllä takaisin jumittavan tarttuvaan kertosäkeeseen. Levyn ehkä hienoin kappale I Predict a Riot esittelee yhtyeen synkempää ja melodisempaa puolta. Pelottava melodia yhdessä kauniin aksentin kanssa nostaa a-osassa ihon kananlihalle ja kertosäe puolestaan uhkuu kapinahenkeä ja aggressiota. Modern Way laskee tempoa hiipivän pelokkaassa a-osassa, joka kuitenkin kertosäkeessä purkautuu mahtaviin korkeuksiin ja kauniisiin stemmalauluihin. Na Na Na Na Naa voisi ärsyttää joitakin kuuntelijoita ilkkuvalla ilmeellään, mutta kyseessä on tanssi-indien ja punkin taidonnäyte, jonka sanat jatkavat raadollisella ja tylyllä asenteella. You Can Have It All keventää soundia keveämmäksi, jolloin Wilsonin äärettömän hieno aksentti pääsee paremmin oikeuksiinsa. Oh My God oli levyn suurin hitti. Alun riitasointuinen piano, funk-bassot ja särisevän ilkeä kitara johdattelevat sekopäisen juonivaan melodiaan. Kertosäkeen karjumisessa on mieletöntä tunnetta, enkä malta odottaa hetkeä, jolloin koko keikkayleisö pomppii tämän tahtiin. Born to Be a Dancer nostattaa ihokarvat pystyyn jo ensimmäisillä pianoäänillä. Synkeän melodian ja junnaavan kertosäkeen yhdistelmä kuvaa yhtyeen henkeä ehkä parhaiten. Saturday Night alkaa moottoripyörän äänellä, joka on tallennettu levylle Blurin Graham Coxonin kaasuttaessa omaa menopeliään. Time Honoured Tradition on hämmentävän sekopäinen annos punkia ja 60-lukulaista psykedeliaa Syd Barrettin aikaisen Pink Floydin hengessä. Caroline, Yes soljuu hitaana surisevien rock-urkujen ottaessa lavan haltuunsa kitaroiden päästessä ääneen vasta kertosäkeessä. Levy loppuu Blur henkiseen sirkusmusiikkiin ja brittilauluun kappaleessa Team Mate.

Kaiser Chiefsin toinen levy Yours Truly, Angry Mob on myös täynnänsä mahtavan koukuttavia pop-melodioita, mutta sen mitä se voittaa melodioillaan, se häviää asenteessaan, joka ei yllä yhtä raivokkaalle tasolle esikoislevyn kanssa. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tutustumaan myös tähän albumiin. Yhtyeen kolmas levy Off With Their Heads ei sen sijaan saanut ainakaan minua vakuuttuneeksi. Melodioista puuttui se kujeilevuus ja tarttumapinta, johon ihastuin kahdella ensimmäisellä levyllä. Tänä vuonna ilmestynyttä The Future Is Medival -levyä en ole vielä ehtinyt kuunnella, mutta odotukset eivät ole kovin korkealla. Toivottavasti yhtye todistaa minun olevan väärässä. Ensi viikon konserttia odotan kuitenkin innolla, sillä Kaiser Chiefs on onnistunut uransa aikana haalimaan kasaan kiitettävän määrän mahtavia kappaleita, jotka iskevät loistavasti juhlamieliseen tajuntaan.