Norah Jones @ Royal Festival Hall 2.6.2012

Kun Lontoon hipsterit olivat kerääntyneet eräänä kesäkuisena kaatosateisena päivänä Field Day Festivaleille Victoria Parkiin, suuntasimme ystäväni kanssa matkamme kohti Royal Festival Hallia, missä valloittavan Norah Jonesin oli määrä esiintyä samaisena iltana.

Myöhästyimme hieman konsertista, joten emme nähneet lämmittelybändin aktista kuin pari viimeistä biisiä. Tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut, sillä ainakaan kuulemamme biisit eivät suuresti vakuuttaneet -- lämppäri vaikutti melko tylsältä. Tätä taustaa vasten Norah Jonesin esiintyminen tuntui sitäkin valloittavammalta.

Of Montreal @ KOKO 25.4.2012

Olen kuunnellut vaihtelevasti Of Montrealin tuotantoa jo pitkään, mutta en ole koskaan ollut oikein varma pidänkö todella heidän musiikistaan. Osa kappaleista on ehdottoman kiinnostavia ja osa taas jopa hieman ärsyttäviä. Tälle ilmiölle on melko ilmeinen syy: Of Montrealin musiikki on todella vaihtelevaa. Vaikutteita imetään discosta, hippipsykedeliasta, kitaraindiestä ja progesta. Mielestäni yhtye on parhaimmillaan luodessaan tanssittavaa kitaraindietä, jota värittävät kekseliäät kosketinsoundit, puhaltimet ja jousisoittimet. Yllätyksellisyydeltä tämän yhtyeen kanssa ei voi välttyä. Jo värikkään psykedeeliset levyjen kansikuvat kertovat jotakin musiikista.

Mikke: Unohtuneita keikka-raportteja: Nada Surf ja Fanfarlo

Aika on täällä Lontoossa elellessä aina välillä melko tiukassa, joten blogiakaan ei tule päivitettyä ihan niin usein, kuin toivoisi. Nyt kuitenkin haluaisin raportoida lyhyesti kahdesta hienosta keikasta, jotka olen kokenut täällä ollessani:

Heini: Rebekah Delgado - naisenergiaa Lontoon tyyliin

Lähde: Flikr - asw909.

Jo kahdesti olen Lontoossa asuessani päätynyt loistavan laulaja-lauluntekijä Rebekah Delgadon keikalle. Ensimmäinen kohtaamisemme tapahtui muutamia viikkoja sitten Totally Acoustic -akustisen musiikin illassa. Tunteikkaan keikan intiimissä ilmapiirissä heittänyt Rebekah teki vaikutuksen ja ostin muutamalla hassulla punnalla artistin uuden uutukaisen EP:n Sing You Through the Storm. EP:n mukana tullut mainoslehtinen ohjasi minut hänen seuraavalle keikalleen, joka pidettiin Pohjois-Lontoossa The Lexingtonissa viime perjantaina. Tällä kertaa pääsin kuuntelemaan Delgadoa yhtyeen kera -- johon olennaisena osana kuului muun muassa sahansoittaja.

Heini: MJ Hibbett - Jokaisen nörtin oma artisti

Kun astuin helmikuisena iltana pohjoislontoolaiseen Bull & Gate -pubiin, en vielä tiennyt löytäväni uutta lempiartistiani vielä samana iltana. Lontoon PopFest-tapahtuma kuitenkin esitteli minulle uuden idolini: MJ Hibbettin.

Kuin kohtalon saattelemana olimme ystävieni kanssa koko illan käsitelleet nörteimpiä puoliamme - koodausta, tilastotieteestä innostumista, sitä, miten Big Bang Theory on yksi hienoimmista komediasarjoista koskaan tai sitä, mistä Battlestar Galacticassa oikeastaan on kyse. Kaiken tämän päätteeksi löysimme itsemme kuuntelemasta ehkä nörteintä - ja samaan aikaan nerokkainta - koskaan kuulemaani sanoittajaa, MJ Hibbettiä.

Mikke: London Popfest @ Bull & Gate 23.2.2012

Lontoon Popfest kerää melko tuntemattomia, mutta taitavia indie-artisteja eri klubeille ympäri Lontoota. Osallistuin Popfestin torstai-iltaan Bull & Gate nimisessä konserttipaikassa. Bull & Gate on melko perinteisen oloinen vanha englantilaistyylinen pubi, jonka oheen on lisätty intiimi ja tunnelmallinen konserttitila. Torstai-iltana paikan täytti neljä esiintyjää, joista kaikki osoittautuivat mielenkiintoisiksi ja hienoiksi kokemuksiksi. Itse päädyin paikalle illan pääesiintyjän, Cats On Firen, houkuttelemana.

Mikke: Jeff Buckley - Grace (1994)

Sain vajaat kymmenen vuotta sitten Jeff Buckleyn Grace-albumin syntymäpäivälahjaksi ystävältäni. Hän tiesi minun pitävän erityisen paljon Led Zeppelinin musiikista ja ajatteli (aivan oikein) minun ihastuvan Jeff Buckleyn mestariteokseen. Buckleyn musiikki tosiaan muistuttaa paikoitellen vahvasti Led Zeppeliniä. Korkeat laulut ja progressiiviset rytmit viittaavat 70-luvun rock-jättiläiseen. Suoraa vertausta ei kuitenkaan voida tehdä. Siinä missä Zeppelin edusti aikansa raskaan rockin suuntausta, Buckleyn Gracea on lähes mahdotonta liittää suoranaisesti mihinkään genreen. Soundi on välillä herkkääkin herkempi, välillä taas aggressiivisen rokkaava. Kitarat soivat todella taidokkaina ja bändityöskentely on esimerkillistä. Kaiken yläpuolelle nousee kuitenkin Buckleyn ilmiömäisen hieno lauluääni. Teknisesti aivan omaa luokkaansa oleva laulu nousee uskomattomiin korkeuksiin, soi kovaa ja korkealta, mutta myös hiljaisen herkkänä. Tämä lauluääni menee ehdottomasti maailman parhaiden joukkoon.

Heini: Lontoo-soundtrack

Muutin viime syyskuussa Lontooseen jatko-opiskelemaan. Koska arkielämäni olin yhtäkkiä täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä, en kyennyt kuuntelemaan minulle uutta musiikkia. Vaikka olinkin kovin innoissani uudesta sijainnistani, musiikinkuunteluni alkoi hämmentävästi painottua tuttuihin ja turvallisiin, monesti suomalaisiin, yhtyeisiin ja artisteihin. Tästä johtuen en voi Miken tavoin julkaista vuoden 2011 parhaat levyt listausta. Listaan kuitenkin henkilökohtaisen musiikkiturvasatamani suosikit.

Mikke: Vuoden 2011 top 10 -levyt

Vuosi 2010 oli albumien suhteen loistava vuosi. Viime vuoden levyjen listaaminen olisi ollut todella hankala tehtävä, sillä väkisinkin hyviä levyjä olisi jäänyt huomiotta. Vuosi 2011 oli kuitenkin tylsempi. Tarkempi kuuntelu osoitti kuitenkin, että tänäkin vuonna on ilmestynyt muutama kelpolevy. Listasin tässä mielestäni vuoden kymmenen parasta levyä. On hyvin mahdollista, että olen missannut jonkin helmen, joten kommentoikaa ihmeessä listaa ja kertokaa omista suosikeistanne. Tässä kuitenkin oma listani:

Mikke: William Fitzsimmons @ Korjaamo 25.11.2011

William Fitzsimmons on yhdysvaltalainen muusikko, joka julkaisi tänä vuonna neljännen pitkäsoittonsa Gold In the Shadow. Fitzsimmons soittaa hiljaisen herkkää folkia, joka riipaisee syvältä henkilökohtaisuudellaan ja intimiteetillään. Miehen vuonna 2008 julkaistu albumi The Sparrow And the Crow on varmasti yksi kaikkien aikojen parhaista erolevyistä. Kappaleissa kuuluu suru ja kipu vaikeasta erosta. Fitzsimmonsin hauraan kaunis lauluääni tulkitsee tuota kipua mielettömällä voimalla. Kitaranäppäilyt ovat taidokkaita ja kauniita. En ole kuunnellut Fitzsimmonsin kahta ensimmäistä itsejulkaistua albumia, mutta uskallan silti suositella miehen koko tuotantoa.

Mikke: Liekki - Rajan piirsin taa (2005)

Nyt ihmetyttää, miksi en aikanaan sijoittanut Liekkiä top 100 -listalleni. Varsinkin yhtyeen toinen ja kolmas levy ovat soineet stereoissani ja i-Podissani todella paljon. Liekin progressiivisia aineksia unenomaisen melodiseen poppiin yhdistelevä puhtaan kuulas soundi täytyy ehdottomasti nostaa suomalaisen musiikin kärkikastiin. Sanoituksista joutuu välillä väkisin etsimään merkityksiä, joita ei välttämättä edes ole. Tämä kertoo jälleen kerran siitä, että sanoitukset ovat musiikinkuuntelussani vasta toisella sijalla. Melodiat, soundit, tunnelmat ja rytmit saavat minut kiinnostumaan musiikista. Jos vielä siihen päälle onnistutaan tekemään hienoja sanoituksia, se on pelkkää plussaa. En kuitenkaan jää kaipaamaan sanoituksia musiikissa, jos se muuten kolahtaa.

Masentavimmat suomenkieliset poplyriikat top 10

Suomessa vaalitaan melankoliaa. Koko kansan rakastamat kappaleet kertovat surusta, kuolemasta ja menetyksistä niin usein, että se alkaa tuntua hieman kornilta. Pitkällisen ja tarkan valikointiprosessin tuotteena esittelemme nyt kymmenen synkintä suomalaista poptuotosta höystettynä kommenteilla ja lyriikoiden ankeimmilla pätkillä. Mikäli mielestäsi jokin olennainen kappale jäi puuttumaan, lisää se kommenttiosioon, jotta tästä masentavasta listasta tulisi mahdollisimman kattava. Jotta olisi helpompaa päättää, olemmeko valinneet oikeat kappaleet listallemme, voit kuunnella kaikki biisit Spotify-soittolistalta.

Mikke: Tom McRae - Tom McRae (2000)

Brittiläisen Tom McRaen esikoisalbumi putosi aikanaan top 100 listaltani viimeisenä. Mietin pitkään levyn sisällyttämistä listaani, mutta mielettömän hienosta musiikistaan huolimatta tämä levy ei jostain syystä ollut soinut stereoissani niin usein, että se olisi noussut kaikkien aikojen tärkeimpien joukkoon. Nyt hieman yli puoli vuotta myöhemmin levyn kuuntelu on lisääntynyt ja se nousee nykyään helposti kärkisataseeni. Tom Mc Raella on yksi maailman hienoimmista lauluäänistä. Skaala ulottuu mielettömiin korkeuksiin ja persoonallinen käheys tuo ääneen shamanistisen hypnotisoivaa lumoa. Kappaleet edustavat syvää melankoliaa ja niin sanottua ulinaa. McRaen lauluääni käsittelee tuskaa ja surua mielettömän voimakkaasti. Kevyemmissä ja duurivoittoisemmissa kappaleissa tämä lauluääni ei saavuta yhtä suurta intensiteettiä, joten onkin vain sopivaa, että suurin osa kappaleista on omistettu surulle.

Heini: Iron & Wine - The Shepherd's Dog (2007)

Iron & Winen loistava The Shepherd's Dog -levy putosi alkuperäiseltä top sata -listaltani sen vuoksi, että pidin yhtyettä liian uutena tuttavuutena, jotta olisin vielä listaa tehdessäni laittaa sen sadan minulle merkittvävimmän levyn joukkoon. Nyt kuitenkin listan tekemisestä on kulunut jo melko pitkään ja levy on edelleen ahkerassa kuuntelussa. Sen lisäksi yhtye esiintyi viime kesänä Helsingin Flow-festivaaleilla ja keikka oli intensiivisyydessään ja pituudessaan (puolitoista tuntia muiden 45 minuutin pätkien sijaan) muista poikkeava hieno kokemus. Yhtyeen lavakarisma ja taito lumota yleisö musiikillaan teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näiden seikkojen johdosta levy esiintyy listallani nyt.

Mikke: Kings of Convenience - Quiet Is the New Loud (2001)

En osaa sanoa, miksi Kings of Convenience putosi alkuperäiseltä top 100 -listaltani pois. En ollut tainnut edes ajatella yhtyettä listaa tehdessäni. En tosin osaa sanoa miksi. Norjalaisen duon hiljaisuudesta ja raikkaan puhtaista akustisista soundeista syntyy kaunista ja rauhoittavaa musiikkia, jonka vertaista ei olla omassa lajissaan kuultu sitten Simon & Garfunkelin. Erlend Øyen ja Eirik Glambek Bøen pehmeät lauluäänet soivat mahtavasti yhteen. Stemmat ovat taidokkaasti toteutettuja ja kitaranäppäilyt soivat kauniina, vaikka niistä ei tajunnanräjäyttävää taidokkuutta löydykään. Norjalaisesta musiikista tulee yleensä mieleen vain kirkonpolttoheavy ja A-Ha, joten Kings of Convenience on tervetullut poikkeus. Nämä melankolisen hiljaiset melodiat ilmentävät hyvin pohjoismaalaista mielentilaa. Musiikki sopiikin loistavasti yksinäisiin kävelyihin luonnossa vuodenajasta riippumatta.

Mikke: John Grant @ Savoy ma 17.10.2011

Vielä muutama kuukausi sitten en ollut kuullutkaan John Grant nimisestä muusikosta. Ystäväni vinkkasi miehen olevan tulossa konsertoimaan Helsinkiin Savoy-teatteriin lokakuussa. Mielenkiinnosta kuuntelin viime vuonna ilmestyneen debyytin Queen of Denmark ja musiikki kolahti. Jos ei täysin vielä ensimmäisellä kuuntelulla, niin muutamalla ensimmäisellä kuitenkin. Grant luo mielettömän kauniita balladeja folkin ja indie popin keinoin. Levyn anti ei kuitenkaan jää vain ulinaan ja melankoliaan, vaan vaikeiden asioiden käsittelystä huolimatta sanoitukset ja musiikilliset valinnat sisältävät paljon loistavaa huumoria. Mojo-musiikkilehti valitsi Queen of Denmarkin vuoden 2010 parhaaksi levyksi, mikä on suuri kunnia, sillä viime vuosi tarjoili uskomattoman määrän loistavia albumeita. Grantin kappaleet kertovat vaikeista asioista. Hän kasvoi Yhdysvaltojen konservatiivisessa keskilännessä avoimesti homoseksuaalina. Tämän lisäksi teemat käsittelevät muun muassa huume ja alkoholiriippuvuutta. Levy on nauhoitettu yhteistyössä loistavan Midlake-yhtyeen kanssa.

Heini: Queen - A Night at the Opera (1975)

Queen on yhtye, joka putosi alkuperäiseltä top sata listaltani siitä syystä, että olen yksittäisten levyjen sijaan keskittynyt kuuntelemaan yhtyeeltä lähinnä yksittäisiä kappaleita. Vaikka olisin halunnut esitellä jonkin albumin yhtyeeltä 176 albumia -blogissamme, ei edes biisilistausten läpikäyminen auttanut minua päättämään, mikä levy olisi ylitse muiden, joten päätin lopulta pudottaa yhtyeen pois listalta kokonaan. Tämä jäi myöhemmin harmittamaan, sillä yhtye on uniikkiudessaan ja taituruudessaan henkeäsalpaavan loistava. Onneksi uusi blogimme tarjoaa tilaisuuden korjata asia.

Mikke: Kaiser Chiefs - Employment (2005)

On jotenkin sopivaa, että kirjoitan juuri nyt Kaiser Chiefsin esikoislevystä Employment. Tein listani kymmenestä harmittavasti edellisestä blogista jääneestä levystä jo jokin aika sitten, mutta nyt  Kaiser Chiefsin vuoro tulee juuri sopivasti ennen yhtyeen konserttia The Circuksessa 14.10. En ole aikaisemmin nähnyt yhtyettä livenä, mutta odotukset ovat korkealla, sillä yhtyeen soundi ja energia ovat täynnä tanssittavaa tunnelmaa. Yhtyeen musiikkia voisi kumisevien bassojensa ja 70/80-luvun vaihteen punkiin katselevien soundiensa ansiosta kutsua post-punk revivaliksi, mutta musiikki ei ole yhtä synkkää, kuin esimerkiksi genreveljillään Interpolilla tai Editorsilla. Musiikissa on keveyttä ja iloa samalla kun joidenkin kappaleiden tulkinta lähentelee raivoa ja maanisuutta. Melodiat ovat todella tarttuvia ja koukuttavia, mikä on näkynyt myös yhtyeen saamassa radiosoitossa. Punahiuksisen Ricky Wilsonin vahva brittiaksentti viimeistelee paketin uskottavan kujeilevaksi brittiklassikoksi.

Heini: Blonde Redhead - 23 (2007)

Jos vähänkään tuntee vetoa ulinalta kuulostavaan indie-musiikkiin, kannattaa valita kuunteluun jokin levy yhdysvaltalaisen trion Blonde Redheadin tuotannosta. Henkilökohtainen suosikkini niistä kolmesta levystä, joita olen yhtyeeltä kuunnellut, on toiseksi uusin, nimeltään 23. Tämän lisäksi olen kuunnellut myös sitä edeltänyttä Misery is a Butterfly -albumia sekä uusinta tuotosta nimeltään Penny Sparkle. Nämäkin ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Yhtyeen aiemmasta tuotannosta en tiedä oikeastaan mitään - siinäpä tutustumista minulle seuraavaksi.

Mikke: Queen - Jazz (1978)

Queen on yksi ensimmäisistä rock-yhtyeistä, joiden musiikkia olen koskaan kuullut. Yhtyeen musiikki soi kotonamme paljon, kun olin lapsi. Yhtyeen musiikki pysyi kuitenkin minulle pitkään melko etäisenä, sillä olin lähinnä kuullut vain kokoelmien hittikappaleita. Vasta joskus yläasteen lopulla otin Queenin yksittäiset levyt kuunteluun ja sellaisetkin kappaleet, jotka eivät olleet mahtuneet kokoelmille tekivät minuun suuren vaikutuksen. Edelleenkin ajatellessani Queenin musiikkia, en ajattele sitä yksittäisten albumeiden kautta, vaan loistavien kappaleiden. Ehkä siksi olikin vaikea valita, minkä levyn valitsisin blogiin. Päädyin lopulta yhtyeen seitsemänteen albumiin Jazz, sillä se sisältää muutamia suosikkikappaleitani yhtyeeltä ja levylle ei juuri tylsiä numeroita ole eksynyt.